Aikaa ajattelulle, keskustelulle – ja vasta sitten päätöksille

Joskus asiantuntija huomaa ajattelevansa työssään enemmän kuin puhuvansa. Ei siksi, etteikö hänellä olisi näkemystä, vaan siksi ettei ajattelulle ja keskustelulle ole tilaa ennen päätöksiä. Kun tämä tila puuttuu, työ muuttuu suorittamiseksi ja tärkeitä näkökulmia jää sanomatta. Tästä havainnosta syntyi tarve pohtia, milloin on aika ajatella ja puhua – ja milloin on aika päättää.

"Ajattelen työssäni enemmän kuin puhun", sanoi asiakkaani. Hän täsmensi, että tämä ei tapahdu siksi, ettei hänellä olisi näkemystä. Se tapahtuu siksi, ettei hän ole varma, onko pohdinnoille tilaa.

Huomasin, että hämmennyin ja ärsyynnyin hieman tästä toteamuksesta, sillä minusta ajattelulle varattu aika on tarpeellista monelta kannalta: fiksuin mahdollinen lopputulos, yhteisen suunnan varmistaminen ja työtä tekevien ihmisten luottamuksen ja motivaation tukeminen.

Toisaalta tunnistan tilanteen. Miksi siis olemme hiljaa?

Kokenut asiantuntija ei ole hiljaa siksi, ettei hänellä olisi mitään sanottavaa

Kokemus tuo mukanaan kyvyn hahmottaa kokonaisuuksia, tunnistaa riskejä ja nähdä pidemmälle. (Kerran kuulin vertauksen, että asiantuntija on kirahvi. Pitkä kaula, näkee pitkälle!) Kun työuraa on takana vuosia, usein näkemys muodostuu aika nopeastikin – mutta sen esiin tuominen tuntuu turhalta, jos kiinnostus dialogiin puuttuu. 

Tämä saattaa tapahtua, jos organisaation päätöksenteko on jatkuvasti luonteeltaan kovin kiireistä.

Hiljentyminen ei tällöin ole passiivisuutta tai välinpitämättömyyttä. Se on sopeutumista tilanteeseen, jossa ajattelu koetaan hidasteena ja kysymykset ylimääräisinä tai jopa vastusteluna, yhteisen linjan kyseenalaistamisena. 

Ongelma ei ole päätöksenteko itsessään, vaan puuttuva keskustelu

Päätöksiä täytyy tietenkin tehdä. Työ ei voi jäädä loputtomaksi neuvotteluksi tai erilaisten skenaarioiden pyörittelyksi, ns. analyysi-paralyysiksi.

Jos keskustelulle ei ole selkeästi varattua aikaa ja tilaa ennen päätöstä, käy helposti niin, että näkökulmat jäävät sanomatta tai pahimmillaan, että suunnan hakeminen muuttuu valtataisteluksi.

Tällöin tapahtuu alussa kuvattu tilanne, jossa ajatellaan, mutta ei sanota sitä ääneen.  Pahimmillaan silloin:

• Ajattelu jää yksittäisten ihmisten pään sisälle.

• Hiljaisuus tulkitaan sujuvuudeksi ja yhtenäisyydeksi, jopa sitoutuneisuuden mittatikuksi.

• Pahimmillaan asiantuntijatyö kapenee pelkäksi toteuttamiseksi, joka syö motivaatiota ja työhyvinvointia.

Rakenteen kehittäminen: tilaa keskustelulle ja parempia päätöksiä

Ei ole vastarintaa haluta keskustella, se on työn edellytysten kirkastamista ja laadun varmistusta. Selkeä aika keskustelulle – ja sen jälkeen aika päätöksenteolle palvelee kaikkia ja tuottaa paremman lopputuloksen. 

Vauhdin kasvaessa pitää tietoisesti hidastaa. Minusta kannattaa kysyä: Missä vaiheessa tätä asiaa on tarkoitus yhdessä pohtia? Kartoitetaanko ensin eri vaihtoehtoja?

Aiemmin toimiessani luottamustehtävissä oli kokouksissa varattu aikaa “yleiskeskustelulle” ja vasta sen jälkeen päätöksenteolle. Muistan aluksi hämmästelleeni tätä, mutta nyt arvostan tällaista hieman vanhanaikaiselta tuntunutta jaottelua. 

Kun ajattelulle on oma paikkansa, päätöksistä tulee kestävämpiä ja oma työ tuntuu jälleen omalta. Tällöin kenenkään ei tarvitse ennakoivasti sulkea suutaan, ja työssä saadaan monen ihmisen osaaminen käyttöön.